Bob, osa 3

Pitkät, synkät päivät tuossa luolassa eivät yhtäkkiä enää tuntuneet aivan yhtä pitkiltä ja synkiltä. Jokin oli muuttunut.  Oli jollain kummallisella tavalla kovin lohdullista ja piristävää tietää, että joukossa oli joku, joka näki maailman kaikkien häkkien, seinien ja marsulaumojen takana.

Tuokiomme Rafaelin kanssa olivat usein lyhyitä, kahvikupin mittaisia. Pikkuhiljaa opin tuntemaan Rafaelia, sain tietää kuinka hän oli joutunut Pedon kynsiin, sain usein kuulla siitä, kuinka kyllästynyt hän oli marsuyhteiskuntaan kaikkine hamstereineen, hiirineen, kaneineen ja petoineen. Hämmästyin välillä itsekin, kuinka paljon samantapaisia ajatuksia oli syntynyt myös minun päässäni. Rafaelin ajatukset vain olivat aina himpun verran syvempiä, laajempia ja pidemmälle kehiteltyjä.

Aamuja tuli ja meni. Aurinko nousi ja laski, jossain pilvimassojen takana. Painava pimeys oli läsnä lähes tauotta, ja aina vaan tuo lasinen kuutio hohkasi valoa luolan nurkassa. Joka päivä tallustelin sen ohitse, ja aamuisin saatoin jäädä hetkeksi Rafaelin kanssa juttelemaan. Olin kuitenkin huomannut, ettei Rafael enää vaaninut samalla tavalla. Hän oli useammin poissa kuin paikalla, silmät eivät odottaneet ja tuijottaneet minua kulmassa. Lopulta meni viikko, jolloin tuskin näin vilaustakaan tuosta otuksesta.

Kunnes eräänä aamuna, BANG. Siinä se taas irvisteli, kammottava ruma suu lasia vasten. Säpsähdin tuota näkyä, ehkä vaistomaisesti, ehkä sen takia, että pidin Rafaelia yhä pelottavana, vaikka olinkin oppinut tuntemaan tuota kieroa sinttiä hieman enemmän.

”Huoooomenta, Hamu! EMP! EMP. Tiiäksä mikä on EMP?” –Hmm? EMP..?

”ElektroMagneettinen Pulssi.” – Hmm, olen minä siitä jotain kuullut. Eikös sellainen saata aiheutua auringonpurkauksesta ja se sekoittaa kaiken elektroniikan? ”Jep. Paitsi että EMP:n voi aiheuttaa myös ydinpommilla tai laitteella, joka tuottaa elektromagneettisia sykäyksiä.”

-Okei. Miksi kysyit?

”EMP ratkaisee kaiken! Kelaa nyt vähän!

BANG. Puhelimet ei toimi. Et voi enää surffata puhelimella, vaan joudut oikeesti keskustelemaan vieressä istuvan kaa. Sä et voi enää postaa niitä rasittavia aamiais/lounas/päivälliskuvia kaikken muka-kavereiden nähtäväks nettiin. Ihan kun ketään oikeesti kiinnostaa se, että syöt kanamunan Kallen mätitahnalla ja myslit jugurtilla? Sun on ehkä myös pakko opetella käyttämään sanoja, kynää ja paperia, jos tahdot kommunikoida jonku kaa. Sulle yhtäkkiä tarjotaan mahdollisuus ilmaista itseäsi muutenkin kun 140 merkillä. Et voi enää piiloutua samalla tavalla nimimerkkien taakse, ja sun on pakko seistä sanojes takana.

BANG. Tietokoneet lopettaa toimintansa. Sun täytyy siis oikeesti tehdä jotain, ja sun täytyy rueta ehkä itse valmistamaan ja rakentamaan, jos haluut jotain. Yhtäkkiä miljoonia tekeekin ne, jotka osaa jotain muutakin kun pelkän java-koodin. Eikä enää koko elämä kaadu siihen, ettei sun purkkis suostu toimimaan. Jos teet töitä kynällä ja paperilla, niin sun ei tarvi venaa raivostuttavii java-päivityksii ja ”tietokone käynnistetään uudelleen 4min kuluttua”-ilmotuksia just sillon kun sun oikeesti pitäis tehdä jotain. Ja voit käyttää sun työaikas vaikka työntekoon niiden ärsyttävien ja aikaavievien sähköpostien pakkoselaamisen sijaan.

BANG. Me päästään eroon paskasta tv-tarjonnasta kertaheitolla. Et joudu enää toljottaa telkkaria, kun ”ei oo parempaakaan tekemistä”. Eikä joka kerta tarvi avata tv:tä pelko perseessä, että vahingossa käännät kanavalle josta tulee bigbrotheria, idolsia tai maajussillemorsianta …

BANG. Jos sä tahdot musaa, sun täytyy oikeesti osata soittaa jotain soitinta. Päästään eroon paskasta digitaalisesti tuotetusta psyykkisestä kidutuksesta. Sun ei enää tarvi kärsiä radioo kuunnellessa, ja ne jotka oikeesti osaa soittaa, saa ansaitsemansa arvostuksen.

BANG. Kaikilla on aina muka niin helvetin kiire ja aina pitäis, pitäis ja pitäis ja lopulta sä et enää muista elää sun elämääs, kun pitää ylläpitää kulissia ja olla niin in kokoajan ja muistaa kertoo kaverile, että söinkin sämpylän kinkulla ja kurkulla tänä aamuna! Mikä helvetti tätä yhteiskuntaa oikeesti vaivaa? Kaiken tekniikan pitäis helpottaa sun elämää ja antaa sulle enemmän aikaa ja mahdollisuuksia, mutta sä vaan jumitat aina kaikkiin ongelmiin ja yhtäkkiä sä et enää tiedä, tajuu tai ymmärrä, mikä on tärkeetä.

Oon aina suunnitellut ja miettinyt kuinka mä haluun tuhota maailman ja pistää kaikki marsulaumat kärsimään omasta typeryydestä. Oon miettinyt, että jättiläispuput olis ollut huikeen hauska idea. Tai superkokonen pöllöparvi. Mutta moisen vitsauksen irtipäästäminen tai pelkkä maailman tuhoaminen ja kerralla palasiks räjäyttäminen olis ollut aivan liian helppo homma. Melkein kuka vaan vois rakentaa pienen pommin ja KABOM me kaikki kadottais. Ei ois enää mitää jäljellä. Helppoa, mutta ah niin tylsää. Mut kelaa nyt vähän. Pistetään koko elektroniikkaan perustuva infrastruktuuri palasiks, ketään ei suoranaisesti kuole ja pistetään koko paska koetukselle. Luonnollinen valinta. Jos oot fiksu, selviit. Jos oon tyhjäpää, sä todennäkösesti kuolet sukupuuttoon aika pian. Siinä vaiheessa kun yhteiskunta on tasapaksulla rasituksella, heikot ja tyhmät karsiutuu ensimmäisenä pois. Sä joko opit, tai katoot.. Ja kukaan ei tajuu, mitä tapahtu..! Me voidaan aina syyttää aurinkoo kun kaikki mittalaitteetkin meni sököks. Mähän oon vaan loppujen lopuks yks sinttipahanen tänne stnan akvaarioon teljettynä..!”

Tätäkö tuo sintti oli suunnitellut kaikki nämä viikot? Loppujen lopuksi tuo ei, taaskaan, ollut täysin päätön ajatus. Mitä enemmän sitä mietti, sen paremmalta se kuulosti. – Raf, mihin sinä minua tarvitset? Miksi tahdot vetää minut mukaan suunnitelmaan?

“Hamu, valoja päälle. Mä olen kala. Mun geografinen ulottuvuus on aika rajotettu just nyt… Tarviin sun pikkusia, karvasia tassuja, jotta voin toteuttaa mun kuningasidean. Jättiläispupuista olisin saattanut jopa selvitä yksin, mutta mä tarvitsen työkaluja, materiaalia, jotta voin rakentaa. Ja oon vihdoin keksinyt, miten saan rakennettua masiinan, joka ei vaadi ydinpommia energialähteekseen. En haluu kehuu, mutta mä oon vihdoin keksinyt miten saan valjastettuu fuusioenergiaa mun masiinaan. Hah, voisin olla jo maailmanvaltiasmiljardööri, mutta sen sijaan haluunkin vaan tuhota maailman. MuahhaHAhaa. Olen perinjuurin paha, inhottava kalanen. Revin kärpäsiltä siivet, puhun rivoja korviin lapsien…” Rafelin rallatellessa yritin sulattaa tätä tilitysaaltoa.

Lähdenkö mukaan? Onko tässä mitään järkeä? Toisaalta kerrankin voisin tehdä jotain ärsyttävien asioiden eteen. Kerrankin voisin olla se, jolla on valta valita. Toisaalta voisin pestä käteni koko suunnitelmasta, ja jättää Rafaelin täysin huomiotta. Ja siinä tapauksessa Rafael vain kaivaa seuraavan suunnitelman evänsä alta ja vapauttaa jättiläispuput. Ollako paha ja tehdä hyvää, vai ollako hyvä ja tehdä pahaa?

”No? Mitä sanot?” –Ei kai minulla enää valinnan varaa ole! Missä pisteessä suunnitelma on? Mitä meidän tarvitsee tehdä?

Ja näin tuo suunnitelma oli vihdoin valmis toteutettavaksi. Rafael rakensi ja minä toimin välikätenä. Jos kuuntelin tarkkaan, saatoin kuulla kilkettä ja kalketta päivisin, ajoittain pieniä naurunrämähdyksiä kun tuo paholus suunnitteli tuhojaan. Välillä tuo lasinen kuutio hohkasi herkkää sinistä valoa. Hitsiliekkien heijastuksia… Saatoin vain ihmetellä, kuinka suuri tuo sammio lopulta oli? Oliko Rafaelilla oma salainen laajennus, vai missä ihmeen madonreiässä tuo turjake oikein uiskenteli..?

Päiviä kului. Viikkoja kului. Välillä kuljetin osia Rafaelille, välillä taas vein yhteenkasattuja pieniä osia kolooni säilöön. Kunnes taas eräänä aikaisena aamuna Rafael odotti minua taas valokeilassa, kiven päällä loikoillen. ”Hamu! Huomenta! Arvaapa mitä? Mä luulen, että oon saanut rakennettavani rakennettua. Nyt pitäis tehdä vielä viimenen siirto.”

–Huomenta! Sehän kuulostaa loistavalta. Mitä sinulla on mielessä?

”Mun pitäis päästä täältä pois”, Rafael virnuili leveästi ja jatkoi: ”Ja kuten ehkä oot tajunnut, niin laite ei oo ihan vielä valmis. Sä joudut kasaamaan sen loppuun, mutta sitä ennen mun pitäis tosiaan päästä täältä pois. Olisko mitään, jos sä etsisit jostain vaikka ison hillopurkin ja veisit mut vihdoin täältä pois? Niin, ja sun ehkä pitäis ottaa pari päivää lomaa. Tai ota vaikka loparit saman tien, sun ei enää tän jälkeen tarvi tänne luolaan palata..!”

Viimeisen työviikon viimeisenä iltana suljin vihdoin häkkini oven, jätin oveen roikkumaan lapun ”Lomalla. Palaan joulun jälkeen.”, noukin suuren suuren hillopurkin käpäliini ja lähdin talsimaan kohti sammiota. –Rafael, oletko valmis? ”Moro Hamu! No arvaa? Oon venannut sua jo viikon…!” Nostin akvaarion kannen pois paikoiltaan ja upotin hillopurkin veteen. Rafael uiskenteli edes takaisin, tiputteli milloin mitäkin purkin pohjalle. Kiviä, pari merilevää, ruuveja, muttereita, pienen pieniä työkaluja, matkalaukun (!) ja vaikka mitä muuta. Lopulta tuo purnukka oli lähes ääriään myöten täynnä ja purkissa oli juuri ja juuri sen verran vettä, että Rafael pystyi hengittämään. ”Hamu, et sitten yhtään isompaa purnua hommannut? Toivottavasti sulla on amme tai joku isompi pulju himassa, täällä on vähän ahdasta..!”

Kahden päivän kuluttua olimme saaneet laitteen kokoon. Saatoin kulkea reppu selässä ja hillopurkki kädessäni ja tuhota kaiken perässäni. Rafael pystyi laukaisemaan pulssin kauko-ohjaimella niin, että se suuntautui aina meistä poispäin. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun Rafael oli moisen laitteen rakentanut, eikä osannut lainkaan sanoa, kuinka suurta tuhoa hän saattoi saada aikaan. ”Hamu, ootko valmis? Lähdetäänkö testaamaan?” Nostin repun selkääni, tartuin hillopurkkiin ja kipittelin ulos kolostani.

Kävelimme läheiseen metsikköön, ja lähdin kapuamaan pienen kallionnyppylän huipulle. Kalliolta oli laajat näkymät kaupungin ylle, ja päivän kääntyessään iltaan saatoimme nähdä kilometrien mittaisen valomeren syttyvän ympärillemme. Moottoritie jylisi vieressä, mainosvalot välkkyivät horisontissa, kaupunki kuhisi kiireisesti.

”Se olis menoa nyt! Täältä pesee kurja maailma! MuahaHAhaa!” Tunsin pienen nykäyksen selässäni, kun pulssi lähti. Käännyin ja lähetimme kolme pulssia lisää. Se oli kuin tsunamiaalto, joka iski rantaan. Aalto jatkoi matkaansa kohti horisonttia ja sen taa. ”Oho, olipas tuju..!”

Seurasimme maailman pimenemistä.

”Kuuletko?” –Mitä? Kuulenko mitä..? ”Nimenomaan. Kuuntele.” Ja minä kuuntelin.

Titityy. Titityy. Titityy. Talitintti lauloi. Kun jatkoin kuuntelemista saatoin erottaa lehtien havinan tuulessa. Saatoin kuulla, kuinka tuuli tarttui männikköön ja männyt humisivat kuorossa. Oli täysin hiljaista, ja saatoin kuulla niin paljon. Oli tullut pimeää. Oli täysin pimeää, mutta saatoin nähdä niin paljon. Pilvien rakoillessa tuulessa näin tähtitaivaan. Mikä tähtitaivas tuo olikaan! Enää taivaalla ei loistanut vain Otava ja Kassiopeia, taivas oli tuhannen täynnä tähtiä. En ollut koskaan nähnyt moista taivasta. ”Rafael, katso!”

Istahdin kylmälle kalliolle hillopurkkini viereen. Mikä ihana elämäntäyteinen hiljaisuus, mikä ihana, loistelias pimeys. Hengitin syvään, annoin tuulen pyyhkiä kasvojani ja nautin.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s